Seikku Paunonen, motoristipastori:
Kun astelin EMC Rallyn ensimmäisen iltatilaisuuden jälkeen kohti Vivamon Särkyneen sydämen kirkkoa, sain osakseni monta siunauksen toivotusta. Polun varteen oli pysähtynyt kymmeniä motoristeja, jotka myös palailivat juhlateltasta kohti majapaikkojaan ja telttojaan. Minut pysäytettiin monta kertaa. Oli uskomaton kokemus, kun kaapin kokoiset, mustaan nahkaan sonnustautuneet miehet kaappasivat minut lähelleen, antoivat karhun halauksen ja sanoivat, kuka hiljaa, kuka kovemmin: Siunausta! Olin siunaavan yhteisön keskellä ja minun oli hyvä olla.
Syksymmällä sain yllätyksekseni tiedon, että Gospel Riders -kerho kutsuu minut yhdeksi Biker Pastoreistaan. Konsultoin hetken Suurta Lähettäjää ja vastasin: Sopii. Siunauksen tehtävään sain lokakuun lopussa GR-kerhon vastuunkantajapäivillä Kiponniemessä. Sekin siunaus tuli tämän siunaavan yhteisön vastuunkantajilta, siskoilta ja veljiltä. Painoin pääni alas. Oli hyvä olla.
Sen jälkeen olen miettinyt tuota sanaa, siunaus. Muistin, että sen takana on kaksi latinan kielen sanaa: bene, joka tarkoittaa hyvää ja dicere, joka tarkoittaa puhumista. Benedictio, siunaus. On siis kyse hyvän puhumisesta. Kun Jumala siunaa, hän puhuu meille hyvää, ilmoittaa tahtovansa meille hyvää. Hän haluaa, että mekin siunaamme, puhumme toisillemme hyvää.
Kutsun nyt oppaaksi kaksi vanhaa hyvää, jo pois nukkunutta opettajaa, ei enempää eikä vähempää kuin kaksi arkkipiispaa. Martti Simojoki vihki ja siunasi minut papiksi Helsingin tuomiokirkossa viisikymmentäviisi vuotta sitten. Ennen tilaisuutta hän puhui minulle siunauksen salaisuudesta. Hän sanoi: Kun siunaat luoksesi tulevia ihmisiä, laske kätesi raskaana heidän päänsä päälle. Siunaus painaa meidät nöyrästi kumaraan ja tuntuu joskus raskaalta. Mutta siunaus myös nostaa ja kantaa. Ei ole sellaista syvyyttä, jossa Jumalan käsi ei olisi meidän allamme.
Mikko Juva oli juuri tullut vihityksi Suomen kirkon johtajan tehtävään, kun tapasin hänet työpaikallani Lähetyskirkossa Helsingin Tähtitorninkadulla. Tervehdin häntä, onnittelin ja toivotin siunausta. Osoitin hänen rinnallaan riippuvaa ristiä ja kysyin: Onko tuo risti painava? Hän jäi miettimään, oli hetken hiljaaa ja vastasi: Kyllä, risti painaa, mutta se myös kantaa. Siinä se taas tuli, sama opetus.
Risti on siunauksen merkki. Se painaa ja se kantaa. Me gospelriderit kannamme ristiä selkämerkeissämme. Joka kerta lähtiessämme matkalle ja vetäessämme ristillä merkityn nahkaliivin tai ajoasun yllemme lähdemme puhumaan hyvää, siunaamaan. Risti on kutsu Kristuksen seuraamiseen. Aina. Joka kerta. Risti vie meidät siunaamaan, puhumaan hyvää. Se vaientaa vikoilevan, pahan puhumiseen pyrkivän mielen. Se tekee Gospel Ridersista siunaavan yhteisön, joka on valmis ottamaan vastaan heikkoja ja syntisiä, siunausta kaipaavia ihmisiä. Se painaa ylpeyteen ja itsevarmuuteen nousevat päämme alas ja nostaa epäonnistuneen, kaatuneen, taas tielle.
Kun uusi ajokausi taas tulee, me kaikki tarvitsemme siunausta.