Gospelrider ja rock

Gospelrider ja rock                                                         syyskuu 2020
Viisi vuotta sitten sain kutsun Haltialan motoristi-iltojen kauden avajaisiin. Oli määrä lausua
siunauksen sana uudelle, alkavalle ajokaudelle ja noin tuhannelle tilaisuuteen kokoontuvalle
bikerille.
Espoolaisten gospelridereiden kanssa aloimme järjestellä tilaisuuden musiikkipuolta. Virolainen,
reipasta folkia laulava ja soittava bändi oli valmis tulemaan mukaan. Tuli mutka matkaan. Haltialan
emäntä, Seija, vanha motoristi, ilmoitti viileästi: ”Ei kelpaa. Bikerin musiikki on heavy tai hard
rock.”
Minulle tuo musiikinlaji ei ollut kovin tuttu edes korvakuulolta. Festariuutisista television puolelta
muistuivat mieleen vain suuret, kuin hurmiossa heiluvat ihmisjoukot, joiden käyttäytyminen
muistutti karismaattista kokousta. Kädet olivat kohotettuina kuin ylistykseen. Siitäkään en osannut
innostua, ehkä siksi, etten oikein tiennyt, millaista jumalaa siellä ylistettiin.
Sitten iski uusi ajatus: oikeassahan Seija oli. Rock. Rock merkitsee kalliota. Muistin lukemattomat
hetket, jolloin Hong Kongissa, amerikkalaisten lähettitovereitten kanssa olin laulanut: ”Rock of
Ages, cleft for me, let me hide myself in thee! Kallio, jok’ aukenit, jos mun suojaas kätkisit!” Rock,
Kallio, suurella kirjaimella. Sen Jumalan tunsin.
Siitä lähtien tuo ajatus — tai löytö — ei jättänyt rauhaan. Kun moottoripyörämessuilla naama
peruslukemilla pari vuotta sitten väitin bikeriveljelleni, armoitetulle Gospel Rider -muusikolle
Esalle, että bikerin musiikki on hard rock, hän pysähtyi hetkeksi, raapaisi päätään ja tokaisi:
”Katohan, niinhän se on!” Pohdimme hetken sinisiä ajatuksia niin kuin se vanha Konsta kerran.
Raamattu aukesi, ja ajatus Rockista, turvakalliosta, laajeni. Jumala sanoi Moosekselle erämaassa
janoon nääntyvän kansan huutaessa hätäänsä: ”Minä olen sinua vastassa kalliolla, Horebin luona.
Lyö kallioon, niin siitä alkaa juosta vettä ja kansa saa juodakseen” (2. Moos. 17:6). Elävän veden
virrat vuotavat peruskalliosta, Isästä Jumalasta, joka suojaa edestä ja takaa, joka on laskenut kätensä
päällemme (Ps. 139). Psalmin rukous on myös omani: ”Ole minulle kallio, jonka suojaan saan
paeta. Sinä, joka tahdot pelastaa minut, sinä olet minun kallioni ja vuorilinnani” (Ps. 71:3). Kristus,
kulmakivi, kallio. Viisas mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Uudelleen ja uudelleen, Kallio,
symboli, joka yhdistää meidät elämän lähteeseen, tulee vastaani Raamatusta.
Tämä ei ole vain kaukaista historiaa ja Raamatun kaunopuheista julistusta. Se on myös
elämänkokemusta, jonka olen kuullut monta, monta kertaa Hongkongin nuorten narkomaanien ja
suomalaisten gospelriderien suusta. Riippuvuus heroiinista tai alkoholista ei katkea ennen kuin on
pudonnut niin alas, ettei alemmaksi enää pääse, ei ennen kuin jalat ovat kalliolla. Moni auttaja,
ystävä, joka haluaisi katkaista syöksykierteen, joutuu nöyrästi myöntämään: sille miehelle ei
kannata puhua Jumalasta. On puhuttava Jumalalle hänestä. Kaikki on käännettävä rukoukseksi. On
opittava kiittämään siitä, ettei niin alhaalle voi mennä, ettei Jumala, Hard Rock, olisi vielä alempana
ottamassa vastaan. Ja vastaan hän ottaa, kun ihminen hellittää.
Myöhään ensimmäisenä koronakesänä vietettiin bikersiskoni Päivin 60-vuotisjuhlaa. Satoi kuin
saavista kaataen. Oli pyydetty pukeutumaan keskiaikaiseen asuun. Kyynärpäätervehdyksiä vaihtaen
pääsimme sisälle lämpimään juhlapaikkaan. Oli kotoisaa, oli juhlallista. Jaoimme aterian, joka olisi
kelvannut keskiaikaiseen kuninkaanlinnaan. Olimme yhtä perhettä.
Juhlan kohokohta tuli aivan lopussa. Päivin mies, gospelrider hänkin, oli pukeutunut luostarin
munkin, apotin kaapuun. Juhlasalin toinen pääty raivattiin avaraksi. Sitten alkoi huikea
musiikkiesitys. Siinä soi sekaisin räp ja rock. Apotti kertoi Päivin tarinaa. Meno huipentui
kertosäkeeseen: Rokki soi, rokki soi, Päivin rokki soi!
Ja kyllä se soikin. Vanhan motoristipastorin jalka pyrki vippaamaan musiikin tahdissa. Päivin
tyttäret, linnanneidot, tanssivat. Vauhti kasvoi kasvamistaan. Siinä vaiheessa vanhan papin kädet
rupesivat pyrkimään kohti taivasta. Mitä siinä oikein tapahtui?

Rokki soi! Rock, isolla kirjaimella. Pieni ihme laskeutui juhlajoukon ylle. Kivi ylisti Herraa! Kallio
soi kuin hymni. Elävän veden lähde aukesi kalliosta. Sade oli lakannut ja aurinko pilkahti esiin.
Kun teimme lähtöä, koronan haamu oli yhä keskellämme. Maailma kaikkineen oli yhä sama. Mutta
Rock, Kallio, soi yhä. Ikään kuin vanha profeetta Jesaja olisi hyvästellyt: ”Herran Henki on ylläni,
hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten
sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan”
(Jes. 61: 2–3).
Isä Camillon hahmo leijui takavasemmalla ja väitti, että jokainen tarina päättyy Jumalan
ylistykseen.
Seikku Paunonen