Biker pastori Seikku Paunosen puhe Gospel Riders -kerhon vastuunkantajapäivillä Päiväkummussa pyhäinpäivän aikaan, 6.11.2016
Sain lahjan. Tapsa ja Pirjo sekä Vespa ja Päivi toivat minulle Espanjan-matkan tuomisena kirjan, joka on ollut käsissäni monta kertaa. Se on ollut johtamassa hiljaisuuteen, mietiskelyyn, kuulemiseen ja näkemiseen. Se on johtanut Raamattuun, kun olen alkanut päivää aamuhartaudella. Kirja kertoo Isenheimin alttaritaulusta, Mathis Grunewaldin kuuluisasta ristiinnaulitun Kristuksen hahmosta. Taulu on ollut 1500-luvulta alkaen lukemattomien kärsivien ihmisten katseltavana. Siitä on sanottu, että se on maailman realistisin kuvaus kärsimyksestä. Kristuksen haavoille lyöty, ruhjottu hahmo ei voi olla koskettamatta. Johannes Kastajan pitkä sormi osoittaa häntä kohti ja kuulemme sanat: Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin (Joh.1:29).
Häneen me katsomme tänäänkin ja muistamme, että kristittyjen yhteisö, maailman laaja Kristuksen kirkko, on hänen ruumiinsa. Tämän ruumiin osana myös tämä meidän yhteisömme kantaa itsessään hänen ruhjottua hahmoaan, hänen kärsimystään ja sitä syyllisyyttä, joka vei hänet ristille. Etsimme turvaa ja hiljennymme rukoukseen. Oi sinä kaikkein armollisin – –.
Näkyjä, muistoja, mielikuvia
Eräänä aamuna häntä katsellessani ja ajatellessani aloin nähdä. En oikein uskalla sanoa, että olisin nähnyt näkyjä. Ennemminkin näin muistoja. Kuva, imago, muisto menneeltä elämäntaipaleelta, yksi toisensa jälkeen nousi silmieni eteen. Tajusin, että vanha mies luonnostaan muistelee, hakee elämän linjaviittoja menneisyydestä, kun yrittää päästä kiinni uuteen päivään ja kyselee, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuvat olivat eläviä.
Rukoilin gospelridereiden puolesta. Meidän tulevaisuutemme puolesta. Sain vastaukseksi kuvan vanhasta työyhteisöstäni, johon tämä talo, Päiväkumpu, liittyy. Koin jotakin työelämäni viimeisten vuosien ahdistuksesta, ajasta, jolloin olin vastuussa noin 500 työtoverin asioista. Heistä 300 oli silloin hajallaan maailmalla 21 eri maassa ja 200 täällä kotimaassa eri tehtävissä. Työyhteisö eli historiansa yhtä vaikeimmista vaiheista. Kristuksen ruumis oli haavoilla, ruhjottu.
Näin kaksi paikkaa. Toinen oli Sirpalesaari, toinen Tähtitorninmäki. Sirpalesaari oli satama, josta usein suuntasin avomerelle. Se oli sopiva paikka miehelle, joka ei jaksanut kantaa vastuun taakkaa ja josta tuntui, että elämäntyö oli sirpaleina. Meri teki tehtävänsä. Etsin linjaviittoja ja rukoilin. Palasin satamaan ja lähdin kiipeämään takaisin työpaikalleni Tähtitorninmäelle. Kuulin käskyn: Nosta katseesi tähtiin ja muista, kuka sinut on lähettänyt! Tähtitorninmäellä on haaksirikkoutuneiden patsas. Sen juurella nostin katseeni.
Aamurukous jatkui ja uusi kuva avautui katseltavakseni.
Long Ken rukousvastaus
Näen toisen sataman ja tunnistan paikan. Olen Hongkongissa, joka oli kotikaupunkini kymmenen vuoden ajan. Ympärilläni on viisi nuorta miestä, auringon tummiksi paahtamia ex-addikteja, narkomaaneja, jotka olivat kohdanneet Kristuksen. Heidän pappinsa, kiinalainen baptistipastori John Paul Chan, silloin jo vanha mies, narkomaanien ystävä, on myös siinä. On tarkoitus mennä Long Ken vanhaan, hylättyyn kalastajakylään, missä parikymmentä nuorta heroiininarkomaania käy läpi vieroitusvaihetta huumeista. Siis kohti Etelä-Kiinan merta ja korkeaa aallokkoa.
Lahdella on ankkurissa vanha djonkki, kiinalainen kalastaja-alus, iän ja meren harmaannuttama, parhaat päivänsä elänyt. Kiipeämme kannelle ja nuoret miehet laskeutuvat alas ruumaan. Katson alas. Siellä on vanha ruosteinen meridiesel, joka näyttää romukasalta. Se käynnistetään pitkällä kammella, jonka varteen mahtuu kolme miestä. Pojat vääntävät. Ei inahdustakaan. Kolmannen kerran jälkeen kiinalainen pappi komentaa miehistön kannelle.
Nyt Bao -pastori rukoilee meille! vanha pappi sanoo ja osoittaa minua. Epäusko iskee. Sitten ajattelen: ei se romukasa rukouksesta varmaan pahemmaksikaan mene, mutta ei se kyllä käynnisty. Ja niin rukoilen: Herra, tee nyt jotain ja päästä meidät matkaan. Aamen. Yksi elämäni lyhimmistä rukouksia.
Pojat laskeutuvat alas ruumaan ja tarttuvat uudelleen kampeen. Kuuluu kova pamahdus ja musta savupilvi tuprahtaa pakoputkesta. Vanha kone alkaa käydä hullun lailla. Pojat nouevat kannelle ja puhumme kristittyjen kansainvälistä kieltä. Pojat huutavat: Halleluja! ja minä vastaan: Aamen! Se on elämäni nopein rukousvastaus. Raamattu muistuttaa: Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen, Jumalan tietoon (Fil. 4:6).
EXPLO ja rukouksen yö
Uusi kuva avautuu katseltavakseni. Explo Koreassa 1980-luvun alussa oli yksi maailman suurimmista lähetyskokouksista. Ei Expo, liikemaailman suurnäyttely, vaan Explo, räjähdys, kuva lähetysherätyksestä, Jumalan Hengen uudistavasta voimasta. Yoido Plazalle, vanhalle lentokentälle, kokoontui miljoona kaikkialta maailmasta tullutta kristittyä, heistä suurin osa korealaisia. Korean rukoilevalle seurakunnalle ovat tunnusomaisia rukousvuoret, aamurukoukset, jotka täyttivät kirkot joka aamu viidestä alkaen ja lähetysherätys, joka on tähän päivään mennessä tehnyt Koreasta suurimman lähetystyöntekijöitä maailmalle lähettävän kansan. Heitä on kaikkialla, myös täällä meidän keskellämme. Näin ja koin lähetyksen uuden aallon voiman.
Yhtenä iltana Yoido Plazalla on 200 000 korealaista kristittyä aloittamassa koko yön mittaista rukouskokousta. Sataa. Minut vedetään suojaan sateelta. Korean uskovat istuvat muovipeitteiden alla pienissä ryhmissä. Olen lähellä ihmisiä, joita en tunne, ja kuitenkin he ovat tuttuja. Kuuntelen rukouksen ääniä ja kiitän. Yön hetket kuluvat. Keskellämme kulkee ylösnoussut Jeesus Kristus. Olemme turvassa. Aamulla olen yhtä virkeä kuin rauhallisen yöunen nukuttuani.
Yeesus opor eliwa
Aamurukouksen kuva vaihtuu. Tunnistan paikan: Moron kylä Papua Uudessa Guineassa. On suuri juhla. Tyyni valtameri kohisee koralliriuttoja vasten. Pitkin hiekkarantaa on paalujen varaan rakennettuja majoja. Keskellä on pieni kirkko.
Yli kolmenkymmenen vuoden työ on tullut päätökseen. Raamatunkääntäjät ovat alkaneet foneettisista aakkosista, kirjoittaneet aapisen, luoneet kielen ja uskoneet, että Jumalan sana saavuttaa ihmiset parhaiten heidän omalla kielellään. Nyt mauwake-heimo on saanut Uuden Testamentin omalla kielellään.
Mauwaket ovat tulleet joukolla juhlimaan. Ylistyslaulut kaikuvat. Kansanpukuiset nuoret tanssivat. Rukoilemme. Jotalin Kristuksen ruumiista on parantunut. Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä. Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti! (Ps. 136:1) Kiittävä yhteisö on turvassa.
Näky vaihtuu jälleen ja tuo silmieni eteen pyhäinpäivän.
Peshawarin All Saints
Olen pudonnut polvilleni. Tunnistan paikan. Olen Peshawarissa, Pakistanin luoteisen rajamaakunnan pääkaupungissa. Tämä on talebanien ja äärimuslimien, jihadistien kaupunki. Heidän sydänalueensa keskellä on pieni, valkoinen kirkko, All Saints Church, kaikkien pyhien kirkko.
Täällä Kristuksen ruumis on haavoitettu ja runneltu, kirjaimellisesti. Kristittyjen yhteisö on köyhä. Sen jäsenet tulevat basteista, slummeista, mistä puuttuu kaikki. He ovat sweepereitä, lakaisijoita, halveksituimman työn tekijöitä. Joku irvileuka on sanonut, että Peshawarissa jokaisen pölypilven keskeltä löytyy kristitty. Ovatko Jumalan pyhät täällä valeasussa?
Näen, että vierelläni on polvillaan mies, jolla on yllään valkoinen alba. Hän on Pakistanin kirkon piispa Mano Rumalshah. Hän kieltäytyi aikanaan piispanvihkimyksessään ottamasta vastaan anglikaanipiispan komeat kaavut, sormuksen ja sauvan, insigniat. Hän on bastien kristittyjen, sweepereiden piispa; paimen, jolla on vain valkoinen alba, paimenen asu.
Nyt hän itkee ja rukoilee. Pieni valkoinen kirkko on osittain raunioina. Kirkon pihalla on kuolleita ja haavoittuneita lapsia, naisia ja miehiä. Hallituksen ilmoituksen mukaan kuolleita on 85, paimenen mukaan toista sataa. Itsemurhapommittaja räjäytti pomminsa kirkosta poistuvan seurakunnan keskellä lähellä kirkon ovea. Kaikkien pyhien seurakunta ja pyhäinpäivä saa uuden merkityksen.
Kuulen piispan toistavan Raamatun sanaa Roomalaiskirjeen 8. luvusta: Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka? Onhan kirjoitettu: ‘Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää. Meitä pidetään teuraslampaina.’ Näissä kaikissa me saamme kuitenkin täydellisen voiton hänen kauttaan, joka on meitä rakastanut.
Oliko se turvassa olevan kristityn rukous? Kyllä se oli. Oliko seurakunta turvassa? Kyllä, oli se. Ei kuolemakaan erota Kristuksen rakkaudesta. On pyhäinpäivä.
Pyhä maa ja anteeksianto
Taas aika ja paikka vaihtuvat. Nyt tunnen fyysistä kipua. Ikään kuin minua revittäisiin kappaleiksi. Olen Pyhällä maalla, Israelissa. Kipu johtuu siitä, että minulla on ystäviä molemmilla puolilla vuosikymmeniä vallinnutta suurta ristiriitaa, jota ei mikään ole pystynyt sovittamaan. Tiedän, että gospelriderit ovat Israelin ystäviä. Olen nähnyt suuren Daavidin tähdellä merkityn lipun Armon kallion tallin seinällä. Se lippu löytyy myös kotoani.
En kuitenkaan voi kieltää, että minulla on ystäviä palestiinalaisten joukossa. Olen tuntenut nuoruudestani asti miehen, joka allekirjoitti viime sunnuntaina reformaation 500-vuotisjuhlan jumalanpalvekuksessa Rooman paavin kanssa sovintoasiakirjan. Jordanian luterilaisen kirkon piispa Munib Younan on ystäväni. Hän opiskeli teologiaa ja asui Tähtitorninkadulla Lähetysseuran ylioppilaskodissa samaan aikaan kanssani. Suomenkieli ei vielä silloin ollut hänellä hallussa. Hän sanoi, että hänestä Tähtitornin puistossa on turvatonta, kun siellä on niin paljon hämäläisiä. Humalaisia hän tarkoitti.
Kuva siirtyy Beetlehemiin, missä tapasin kristittyjen delegaation mukana Yasser Arafatin — ainoan kerran elämässäni. Muistan, kuinka hän vuosituhannen vaihtuessa toivotti meidät tervetulleiksi Jeesuksen syntymäkaupunkiin. Hän sanoi uskovansa, että Beetlehemistä lähtee uudelle vuosituhannelle sama viesti, joka ensi kertaa julistettiin kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin: Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto! Kuka pani tuon muslimin, terroristijohtajan, sanomaan noin?
Näky siirtyy Jad va Shemiin, holokaustin muistomuseoon. Katselen sinistä kupolia, joka on aivan kuin taivaankaari yläpuolellani. Ääni, joka muistuttaa kellon kumahduksia, toistaa nimiä, paikan nimiä: Ravensbryk, Chelmno, Theresienstadt, Bergen Belsen, Maidanek, Dachau, Auschwitz. Keskityslirit. Muista, muista,muista! Ei saa unohtaa!
Muistan myös miehen, joka sanoi: Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät!
Taas katselen uutta muistoa, tällä kertaa hyvin tuoretta. Istun iltaa tyttäreni pojan, Gilin kanssa. Taistelemme kyyneleitämme vastaan. Gil on kahden maan kansalainen, Suomen ja Israelin. Poika on seuravana aamuna lähdössä suorittamaan asepalvelusta Israelin armeijassa. Hän katsoo kohti ja sanoo: Ukki, siunaatko minut! Kyllä minä siunaan. Lasken käteni hänen päälleen ja alan lukea Aaronin siunausta: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Olemme turvassa.
Iloitkaa aina Herrassa!
Näky on siirtynyt Afrikkaan ja taas tunnistan paikan: Gaborone, Botswanan pääkaupunki. Olen jälleen juhlivan seurakunnan keskellä. Botswanan kirkko on päättänyt kutsua suomalaisen lähetystyöntekijän lääninrovastin tehtävään. Hänen työhönsiunaamisensa hetki on tullut.
Jo aamulla on kuuma, lähes 30 astetta. Kirkko on suuri ja seurakunta vielä suurempi. Tyhjiä paikkoja ei ole. Katselen, kun vanhoihin, saksalaista perua oleviin vallasnaisten pukuihin pukeutuneet hereroheimon naiset asettuvat lähelleni istumaan. Leveät krinoliinihameet, ja niiden alla olevat lukuisat alushameet ovat varmaan kidutusta. Saksalaisen lähetystyön lahja afrikkalaiselle kulttuurille on siinä silmieni edessä.
Juhla alkaa ja se on pitkä. Lyhythihainen papinpaita ylläni tuntuu kastuvan. Yksitoista kirkkokuoroa on läsnä, ja jokainen laulaa kolme laulua. Pappi siunataan tehtäväänsä. Neljän ja puolen tunnin kuluttua palvelus on ohi ja siirrymme Woodpecker-nimisen teologisen seminaarin alueelle juhla-aterialle.
Yllätys, yllätys. Ennen kuin pääsemme ruokapöytään, alkaa tanssi. Edelläni on tanakoiden, mustiin asuihin pukeutuneiden kirkkokuoroihin kuuluvien naisten jono. Heitä on myös takanani. Laulu ja tanssi alkavat. Ajattelen, että katsotaan nyt oikein kunnolla. Yhtäkkiä tunnen, kun minuun tartutaan kahdelta puolelta ja tempaistaan tanssin pyörteisiin. Kaksi rehevää kirkkokuoromammaa on kiinni käsissäni ja se on menoa.
Myöhemmin kuulen, että lähetystalon käytävillä Tähtitorninmäellä, kiertää huhu: Voitteko kuvitella, voitteko kuvitella! Nyt sen Paunosen on nähty tanssivan? Paavali hymyilee: Iloitkaa aina Herrassa, vieläkin minä sanon, Iloitkaa! ( Fil 4:4). Iloitseva ja itselleen naurava yhteisö on turvassa.
Kaikkivaltiaan varjossa
Vielä yksi näky avautuu aamuhartauteni keskelle. Nyt olen Shangalalan lähetysasemalla eleläisessä Angolassa, lähellä Namibian rajaa. On jälleen varhainen aamu. Katselen kahta suurta Toyota Land Cruiser -maasturia, joiden molempien keulalla on voimakas vinssi. Autot on kuormattu raskaasti: lääkkeitä, sidetarpeita, ruokaa ja Raamattuja. Edessä 400 kilometrin matka Kuvelaihin, itäisen Angolan kylään, kirkon klinikalle, josta ovat tarvikkeet loppumassa.
Saan ajo-ohjeet Angolan kirkon pääsihteeriltä, lihaksikkaalta jättiläiseltä, uskonveljeltä: Koeta ajaa jäljessäni samaa uraa. Älä aja pientareelle, siellä on miinoja! Edessä olevalla tiellä on käyty vain muutama viikko aikaisemmin raskaita taisteluja hallituksen joukkojen ja MPLA:n sissien välillä. Nyt on rauhallisempi hetki.
Matka alkaa ja tie huononee. Sen varrella on palaneita autonrunkoja ja taloja, joiden seinissä on tuhansien luotien jälkiä. Täällä on ollut sota. Tie huononee, mutta nelivedon avulla selviämme mudasta, joka ulottuu yli pyörien napojen. Pari kertaa vedämme autot liejusta vinssien avulla. Tästä tiestä Gospel Ridersin endurojengi hihkuisi riemusta.
Tunnit kuluvat. Edessä on suora, jonka päässä avautuu uskomaton näky: tankki, venäläinen Klim, putki suoraan kohti meitä. Tankin ympärillä on vilkasta liikettä ja sen kannella hahmoja. Tykin pitkä putki osoittaa suoraan kohti. Tähänkö tämä päättyy? Ystäväni ajaa edelleen. Mutta: tankki onkin palanut raato ja sen päällä näkyneet hahmot leikkiviä lapsia. Taivaan Isä, kiitos joka tapauksessa! Iltahämärissä olemme Kuvelaissa.
Näen iltanuotion, suuren roihun. Pieni seurakunta on kokoontunut iltahartauteensa. Nyt ei ole kiirettä. Väsymys väistyy. Kuuntelen hiljaa Angolan uskovien neliäänistä laulua. Heillä on laulun lahja, ylistys soi taivaaseen asti.
Nuotion valopiirin ulkorajoilla istuu hiljaisten miesten joukko. Tarjoamme heillekin Raamattuja. Useat ottavat kirjan vastaan. MPLA:n taistelijat ovat tulleet mukaan. Hekin saavat siunauksen.
Herään aamuyöllä ruohokattoisessa majassani. On kuuma, kello näyttää neljää. Kun menen ulos, parinkymmenen metrin päässä olevan majan ovi avautuu ja näen nuoren miehen. Hän nostaa viisi tai kuusi Kalashnikov- rynnäkkökivääriä olkapäilleen ja häviää viidakkoon. Onko seurakunta turvassa? Kyllä on. Rukoileva seurakunta on turvassa. Joka Korkeimman suojassa istuu ja kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo Herralle: Sinä olet minun turvani ja linnani, minun Jumalani, johon minä luotan (Ps. 91:1–2).
Pieni Seikku ja vanha Seikku
Näkymatkani, aamuhartauteni, lähestyy loppuaan, tunnen sen. Olemme tulleet takaisin Shangalalaan. Nyt väsyttää. Päätä särkee. Saan lääkettä lähetysaseman klinikalla.
Seinän takana kuitenkin tapahtuu. Siellä syntyy lapsi. Kuulen, että äidin nimi on Maria. Hetken kuluttua hoitaja tuo vastasyntyneen näytille ja sanoo tulevansa hetken päästä uudestaan, kun saa lapsen kunnolla kapaloon. Hän tulee, antaa pienen poikavauvan syliini ja sanoo: Lapsen äiti, Maria, kysyy, saako hän antaa pojalle nimen Seikku. Saa antaa. Sitoudun sillä hetkellä kaikkiin kaiman velvollisuuksiin.
Saan pitää Seikkua kaimanani kolme vuotta. Sitten tulee viesti. Okavangovirran alueen vaikea malaria on päättänyt Seikun elämän tässä maailmassa. Pieni Seikku on turvassa. Vanha Seikku jää odottamaan tulevan maailman elämää.
Etelän risti
Olen vielä Shangalalassa. On taas kuuma yö. Avoimen ikkunan alla nostan katseeni taivaalle. Tropiikin tähtitaivas on uskomattoman kaunis. Taivaalla on tähtikuvio, jota en muista nähneeni purjehtiessani pohjoisella pallonpuoliskolla.
Sitten tunnistan tuon kuvion: Etelän risti! Se näkyy vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Se on minulle merkki Isältä, taivaan ja maan Luojalta. Se on hänen universuminsa tervehdys tälle meidän kohtalomme tähdelle. Ja meille, hänen luomilleen ihmisille, meille tomuhiukkasille, hän lähetti ainoan Poikansa kärsimään ja kuolemaan meidän kanssamme ja meidän puolestamme.
Aamuhartauteni loppuu. Kuvia ei enää tule. Olen valmis uuteen päivään.
Millainen on Gospel Riders -yhteisön tulevaisuus? Olemmeko turvassa? Kyllä me olemme. Niin kauan kuin rukoilemme yhdessä ja niin kauan kuin puemme yllemme nahkaliivin, jonka selässä on risti, olemme turvassa. Ja sitten, kun meidän ei enää tarvitse ristiä kantaa, silloinkin Jumalan taivaalla loistaa Etelän risti.
Sydämessä alkaa soida hengellinen laulu: Kipu sammumaton, kerran päättyvä on. Pidä minusta kiinni kunnes kasvosi nään! Aamen.
Seikku Paunonen
motoristipastori