Bugøynes Winter Tour 2016

Ajatus lähtemisestä sai alkunsa motoristiystäväni matkaraporteista Pohjois-Norjasta. Kesäiset retket moottoripyörällä Norjaan ovat kiehtoneet, suorastaan koukuttaneet, minut Pohjois-Norjan karuun luontoon. Jostain syystä pieni Pykeijän kalastajakylä on ottanut sydämeni.

Talvimoottoripyöräilyssä on omat haasteensa ja nautintonsa. Monena talvena olenkin liikuttanut pyörää Etelä- ja Keski-Suomessa. Tässä olisi siis hyvä yhtälö: talvinen moottoripyöräreissu Pykeijään ja samalla tietenkin uinti Pohjoisessa jäämeressä. Idea oli valmis, sitten vain suunnittelemaan.

Intoa puhkuen

Koska idea valmistui ja varmistui niinkin myöhään kuin marraskuun lopulla, aloitin valmistelevat toimet intoa puhkuen. Ensin piti tietenkin varmistaa talviloman ajankohta viikolle neljä. Se sopi ilman ongelmia. Jossain vaiheessa pitäisi budjettikin laatia, mutta se sai tässä innostuksessa jäädä myöhemmäksi. En kai ollut mitenkään hätäisesti aloittamassa tätä projektia?

Varusteiden katsastus piti tehdä ajoissa. Hankintalistalle ilmaantui ensimmäisten joukossa uusi talviajoon sopiva kypärä. Huurtuminen on todellinen ongelma silmälaseja käyttävälle motoristille. Ratkaisuksi muodostui lämmitettävä visiiri. Seuraavana listalla olivat paremmat alusvaatteet ja kaupasta lähtivätkin matkaan sähkölämmitteiset sukat ja välipusakka. Miten ihmeessä olen aikaisempina vuosina pärjännyt jopa kolmenkymmenen asteen pakkasessa ilman sähkölämmitteisiä varusteita? Toisaalta, tämä olisi ensimmäinen näin pitkä talvireissu.

Loppuvuosi 2015 ei suuria lupaillut talven suhteen. Lämmintä, sadetta ja harmaata joulukuun lopulle saakka. Koeajot pääsin aloittamaan vasta joulunpyhien jälkeen, kun lämpömittarin patsas laski nollan alapuolelle. Sitten tulikin kylmää oikein kunnolla leudon alkutalven vastineeksi. Uudenvuoden aikaan oltiin jo parinkymmenen pakkasasteen vaiheilla. Työkaverit tuskailivat kylmyyttä, minä taas olin onneni kukkuloilla.

Starttipaikaksi suunnittelin Kuhmoa, koska halusin osallistua siellä 22.–24.1. järjestettävään ABBM-moottoripyöräkokoontumiseen. Se olisi luonnollinen ja sopiva lähtönäyttämö BWT16-jutaukselle.

Kaikkien lähtöjen äiti

Viikon neljä lisäksi sain vapaaksi perjantain 22. tammikuuta. Lähtöaamu olikin kaikkien lähtöhetkien äiti: Lahdessa oli 32 astetta pakkasta ja aurinkoista! Pyöräni BMW R1200 GS oli tietenkin ollut yön pihalla. Edessä olisi mukava tehtävä: saada BMW käyntiin. Ei hätää, tuumailin, tämä olisi vain yksi kylmäkäynnistys muiden joukossa. Sitä paitsi siinä syntyisi reissun ensimmäinen ennätys. Lähtö tulisi tosin myöhästymään hieman.

Kärsivällisen odottelun ja tiirailun jälkeen paikalle saapui naapuri, jolta sain apuvirtaa. Starttikaapelit olin jo aiemmin todennut toimiviksi tällä samalla pihalla, tosin vain 28 asteen pakkasessa. Ensimmäinen starttiyritys: pyörittää mutta ei lupaa. Toinen yritys: ei lupaa. Kolmas: starttaa ja lopulta vähän lupaa! Vihdoin kone suostui käynnistymään. Iloinen hymy levisi kasvoilleni. Siispä takaisin sisätiloihin hakemaan matkatavarat. Tässä vaiheessa olin pukeutunut vain normaaleihin talvivaatteisiin, enhän halunnut kastella itseäni hikiseksi. Vaikka tammipakkanen pitää ihmisen viileänä, ajovarusteissa tulee kaiken touhuamisen seurauksena helposti kuuma. Siksi ajovarusteet olivat vielä sisätiloissa odottamassa. Kylmä on huono kaveri talvella moottoripyörällä, varsinkin, jos pää ja selkä ovat hiestä kosteina.

Hyvä suunnittelu kantoi satoa lähtöaamuna. Sivulaukkuihin oli helppo livauttaa pakatut kassit ja takalaukkuun omansa. Pyörä jumpsutti itseään lämpöiseksi pakkaamisen ajan. Hieno tunne! Vailla kiirettä tein työtäni ja noin tunnin myöhässä pääsin kiipeämään BMW:n satulaan. Nyt enää huoltoasemalle tankkaamaan ja sitten kohti pohjoista. Miksi vasta nyt tankkaamaan eikä jo edellisenä päivänä? Hyvä kysymys, mutta vastaus on yksinkertainen: Saksalan Teboil Lahdessa halusi tukea matkaani tankillisella bensiiniä. Se ei siis ollut mikään viimehetken juttu, vaan aivan suunniteltu käynti. Katselijoitakin huoltoasemalla oli, ja ilmeet ikimuistoisia. Lämpötila oli todellakin hieman erilainen kuin yleensä motoristin lähtiessä reissuun.

Vihdoinkin endorfiinia tarjosi lähtöjännityksen sijaan valtatie. Viivästyksen vuoksi jouduin ajamaan isoa tietä suunnitellun kolminumeroisen sijaan.

Ensimmäinen matkapäivä

Ensimmäinen päivä kului kokonaisuudessaan siirtymisessä Kuhmoon. Ensimmäinen etappi oli Etelä-Savossa Ristiinassa, jossa tapasin Timo Mouhun. Timon pyöränä oli BMW G 650 X. Pakkasta oli “enää” 28 astetta. Ristiinassa huomasin pyöräni eturenkaan olevan hieman allerginen kylmälle. Se päästi paineensa ulos kovassa pakkasessa. Hienoa, erittäin hienoa, tuumasin. Huoltamon kompressoriongelmista huolimatta sain renkaan täytettyä. Normaalisti pidän edessä nastarenkaassa huomattavan matalaa, 1,2–1,4 barin painetta pidon parantamiseksi. Tällä kertaa päädyimme Timon kanssa laittamaan painetta reilusti, yli 2,5 baria, “niin riittäisi sitten Kuhmoon saakka”. Se oli huono idea.

Matka jatkui kaikesta huolimatta hyvissä merkeissä pieniä, pääasiassa nelinumeroisia teitä pitkin, valtateitä vältellen. Ristiina, Anttola, Sulkava, Savonlinna, Enonkoski ja niin edelleen. Ruuhka-Suomen mustat tiet jäivät vähitellen taakse, ja saimme nauttia jäästä ja polanteesta.

Ensimmäinen kommellus sattui jo ennen Anttolaa pienellä ja niin ihastuttavan mutkaisella tieosuudella. Eturenkaan alta katosi liian suuren rengaspaineen vuoksi pito eräässä ylämäki ja jyrkkä vasen -mutkassa. Etunen lipesi alta, ja tein oikein kunnon U-käännöskiepsahduksen. Siinä olin kyljelläni vastaantulijan kaistalla paikassa, jossa on tosi huono näkyvyys. Äkkiä pyörä pystyyn ennenkuin joku ajaa päälle! Matka jatkui taas hyvällä ja toiveikkaalla mielellä. Mitä näistä pienistä murehtimaan, pahemmistakin on selvitty.

Enonkoskella oli jo pimeää, kun sattui toinen tapaus. Ajoin Timon perässä ehkä kolmen sekunnin turvavälillä, kun alamäessä ryntäsi tien poikki jotain tummaa ja kummaa aivan Timon edestä. Hirvi! Ja läheltä! Kun tilannetta myöhemmin purettiin, paljastui, että oli siinä hirven ja Timon välissä ollut kuitenkin ainakin kolme metriä. Reissun päättyminen oli ollut siis hyvin lähellä.

Polvijärvellä saimme kokea kolmannen ihmetyksen aiheen. Lämpötila oli miinus 16 ja satoi alijäähtynyttä vettä. Minulle siitä ei tullut ongelmaa, koska korkea pleksi vei vesipisarat kypärän yli, mutta Timolla oli vain pieni ja matala pleksi. Vaikka hänenkin kypärässään oli lämmitettävä visiiri, sen teho ei riittänyt. Visiiri sai kunnon jääkuorrutuksen. Matkanteko oli tästä eteenpäin melko hidasta jatkuvien visiirinsulatustaukojen vuoksi. Se pisti vähän miettimään. Kun jo alkumatkasta on tällaista, niin koskahan pääsemme perille? Tosin, asialla olivat aidot talvimotoristit eivätkä mitkään losoposket.

Sadekin asettui vähitellen, ja Kolia lähestyessämme saimme nostaa marssinopeutta. Siellä odotti Pielisen ylittävä jäätie, joka oli avattu sopivasti kaksi viikkoa aiemmin — kuin meitä varten. Tässä vaiheessa sain tarpeekseni korkeista rengaspaineista. Olin liukastellut riittävästi, eli painemittari käteen ja paineiden pudotus 1,2 bariin. Jopa alkoi taas ajaminen maittaa! Lieksassa totesimme, ettei Kuhmoon ole enää kuin rapiat sata kilometriä, eli olemme lähes perillä. Saavuimme Matkakoti Parkin pihalle kello 23.35 ja pakkaslukema oli 14 astetta. Ensimmäisen ajopäivän saldo oli 14 tuntia ja noin 600 kilometriä. Pitikö niitä pikkuteitä ahnehtia niin paljon?

Toinen päivä: Kuhmossa

Viikonlopun vietimme Kuhmossa 14 motoristin voimin toistemme seurasta nauttien. Lauantai-aamuna oli heti aamiaisen jälkeen ohjelmassa moottoripyörien kylmäkäynnistyskilpailu. Pientä huolta aiheutti vähäinen pakkanen. Pelkäsimme Timon kanssa jopa kilpailun peruuntumista sään lauhtumisen vuoksi.

Kolmas päivä: Kuhmosta Sodankylään

Sunnuntaiaamuna Pohjoiseen lähtevän ryhmämme vahvuus oli täydet kolme, kun seurueeseen liittyi Jari Oja pyörällään BMW R1200 GS Adventure. Saimme mukaan myös yhden saattajan Suomussalmelle saakka. Suuntasimme pohjoiseen tietä 912, ensin Suomussalmelle, josta ylöspäin Taivalkoskelle, Posiolle ja Maaninkavaaraan. Sieltä uskaltauduimme valtatie viidelle kohti Kemijärveä ja Sodankylää. Matka taittui mukavan ripeästi, kuitenkin maltillisella nopeudella. Nopeusmittarin neula nousi harvoin kahdeksaankymppiin asti.

Ensimmäisen ajopäivän eli perjantain tasoisia sattumuksia ei tälle päivälle osunut, joten saavuimme Hotelli Karhun pihalle hyvissä ajoin. Majoitusta varatessa joulukuussa oli puhelinkeskustelussa ollut hauska sävy. Kun vastaanottovirkailija kuuli, millä ajoneuvoilla olimme reissussa, hän halusi välittömästi varmistaa huonevarauksen kuukauden. Ettäkö TAMMIKUUSSA? Tiedättekö, mitä pakkasia täällä on? Sama iloinen hälinä jatkui, kun saavuimme vastaanottotiskille. Siinä piti palata koko henkilökunnan saattelemana pihalle ajopelejä ihmettelemään. Hotellin sauna kutsui meitä siinä vaiheessa hyvin houkuttelevasti.

Neljäs päivä: perille Pykeijään

Tätä etappia sävyttivät erilaiset ennätykset ja ennusteita piukemmat pakkaset. Maanantaiaamu avautui tosin kevyessä talvikelissä, mutta Näätämössä oli jo jotain kertomisen arvoista. Ajo Sodankylästä sujui tukevan aamiaisen saattelemana ilman erityistä kerrottavaa, ellei mukaan lasketa autoilijoita, joiden piti tuijottaa meitä niin, että työnsivät päänsä kiinni tuulilasiin ja melkein sen läpi. Jokaisella tankkaus- ja kahvitauolla saimme kertoa ihmisille: ei, meitä ei palele.

Saariselkä ja Kaunispäällä vierailu voidaan kyllä mainita. Emme voineet ohittaa Kaunispäätä huiputtamatta sitä. Huipulle ajaminen oli mahtavan hienoa paksun pilviverhon läpi, kun varjokato hävitti kaikki maaston yksityiskohdat miltei näkymättömiin. Kahvila Huippu sai tämän vuoden ensimmäiset motoristivieraansa jo tammikuussa. Täällä menikin aiottua enemmän aikaa.

Alaspäin ajaminen oli helpompaa, kun tien saattoi jopa erottaa maastosta. Matka jatkui kauniissa talvikelissä Ivalon läpi Inariin, josta eteenpäin lämpötila laski pikku hiljaa. Näätämössä totesin eturenkaan olevan taas tyhjä. K-kaupan pihalla emme viitsineet sammuttaa koneita, olihan pakkanen kiristynyt jo lukemaan 34. Saimme osaksemme hyvää palvelua. Meille tarjottiin tervetuliaispullakahvit, ja kauppias lupautui järjestämään paineilmaa pyöräni eturenkaaseen. Se ei muuten ollut ihan pikku juttu! Ilmakompressori sijaitsi nimittäin takapihan varastossa, jossa ei ole mitään lämmitystä. Siitä kertominen olisi ihan oma tarinansa. Toinen jutunaihe olisi renkaantäyttöpistooli. Se rikkoutui pakkasessa, mutta näppärä kauppias ei lannistunut vaan korjasi sen. Renkaaseen laitettu ilma riittikin sitten kotiin saakka.

Tämän reissun ties monesko ennätys oli kirjattu: moottoripyörällä ajoa 34 asteen pakkasessa. Aiempi ennätykseni parani neljällä asteella. Päivä oli jo pimentynyt, mutta matkamme kohti Norjaa jatkui yhä paremmissa tunnelmissa: rajalle oli enää kaksi kilometriä, ja siitä perille Pykeijään 70 kilometriä. Olimme miltei perillä! Se lämmitti mieltä.

Se tunne, kun näet tienviitan “Pykeijä, Bugøynes”! Edessä kaksikymmentä kilometriä mukavaa mutkatietä, joka on kesälläkin kaunis, mutta talvella pimeässä moottoripyörällä kokemus. Uskaltaisinko väittää, että ne olivat elämäni ihanimmat kaksikymmentä kilometriä? Ehkä vähän liioittelen, mutta en paljon. Määräosoite Pykeijän kylässä löytyi helposti: Olgan Talo koulun takana, se vaalean vihreä. Voitonriemuisesti parkkeerasimme pyörät, ja lähdimme kaivamaan avainta meille ilmoitetusta paikasta. Mutta – – tyhjä rasia – – mitä ihmettä? Se tunne, kun olet kaukana pohjoisessa Jäämeren rannalla paukkupakkasessa, eikä ole paikkaa majoittua.

Tähän oli valitettavat syynsä. Elsa oli joutunut aiemmin sairaalaan ja Agnes oli jossain kaukana etelässä — eli ei paikalla ei ollut ketään Bugøynes Opplevelserin henkilökunnasta. Ainoa keino viestitellä ja kysellä oli Messenger-palvelu. Sepä olikin nopea näissä olosuhteissa! Muutama tunti aiemmin olin saanut Agnesilta viestin, mistä avain löytyy, mutta kävi niin kuin kävi. Odottelimme vastausta. Pimeässä. Ja Pykeijää koetteli 22 asteen pakkanen, jollaista siellä ei kuulemma ole koskaan. Näin kertoi eräs kyläläinen. Mikä tämä juttu on? Tällä reissulla käy aina näin! Mihin vain menemme, siellä on kylmempää kuin pitäisi.

Eipä hätä ole kuitenkaan tämän näköinen. Kaivoin puhelimestani Trond Høibergetin yhteystiedon ja koetin soittaa hänelle. Hän vastasi miltei välittömästi ja lupasi tulla auttamaan meitä. Kaksi ja puoli minuuttia niin olen Olgan Talolla, hän sanoi. Tosi omituinen huumorintaju paikallisilla, totesin ystävilleni. Yllätys oli sitäkin suurempi, kun Trond hurautti Vitollaan paikalle kahdessa minuutissa. Hyvä huumorintaju ja vieläkin parempi ajantaju, ajattelin vuorostani.

Nyt alkoi tapahtua. Trond saatteli meidät lämpimään Bistroon odottelemaan ja käski ottaa kahvia sillä aikaa, kun hän haki ratkaisua tilanteeseemme. Kiitos Trond! Pienen salapoliisityön jälkeen pääsimme alkuperäiseen majoituspaikkaan eli Johannan Taloon. Elsa oli hyvää hyvyyttään ja vieraanvaraisuuttaan vaihtanut osoitteen uuteen lämpimämpään Olgan taloon — mutta unohtanut avaimen.

Talo oli vanhempi, mutta tunnelma taisi olla lämpimämpi. Tuskin olimme saaneet tavaramme levitettyä sisätiloihin, kun saimme säkillisen polttopuita kaminan lämmittämiseksi. Iltapalaa sävytti ainutlaatuinen voitonriemun tunnelma. Olimme tehneet sen! Ajaneet läpi Suomen tammikuussa ja saapuneet Pykeijään ehjinä ja aikataulun mukaisesti! Täytyy tunnustaa, että olen ylpeä ystävistäni ja ehkä vähän omastakin panoksestani. Entä huominen?

Viides päivä: perillä

Tiistaipäivälle oli suunniteltu käynti Kirkkoniemessä ja Storskogin raja-asemalla, jos sää antaisi mahdollisuuden. Sään puolesta ei ollut ongelmaa, mutta kävimme vain Kirkkoniemessä. Raja-asema päätettiin jättää pois ohjelmasta. Olimme edellisiltana sopineet lounaasta Trondin kanssa Bugøynes Bistrossa, ja sieltähän ei sopinut myöhästyä.

Tiistai oli pyryinen päivä, ja vierailu Kirkkoniemen satamassa oli jonkinlainen saavutus, muistiin kirjattava asia. Paluumatka Pykeijään oli hurja kokemus. Lunta tuli vaakatasossa ja E6-tie yritti välillä hävitä näkyvistä. Vastaantulevat rekat aiheuttivat hetkellisen sokeuden runsaasti pöllyävän lumen takia.

Fv 355 tarjosi uuden elämyksen talvisäässä. Risteyksessä odotti aura-auto, ikään kuin meitä olisi palveltu henkilökohtaisesti. On aina hieno kokemus ajaa meren rantaa mutkittelevasti seuraavaa tietä, mutta erityisen hienoa se on moottoripyörällä tammikuussa.

Seuraavaksi siis syömään! Vähän nolotti, kun tulimme Bistroon kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta ajasta. Trond otti kuitenkin meidät vastaan niin kuin hovimestari vain osaa. Kala-ateria oli herkullinen. Pyynnöstämme siihen oli laitettu mukaan kuningasrapua. Voin suositella Bugøynes Bistroa kaikille.

Seuraavaksi suuntasimme Jäämeren saunaan. Se oli käytettävissämme kuten oli sovittu, ja pian jo kiuas lämpenikin. Ensimmäiseksi asiaksi päätettiin ottaa uinti Jäämeressä. Haasteeksi ei muodostunut uiminen, vaan rantaan kahlaaminen umpihangessa. Emme tulleet katsoneeksi paikkaa etukäteen päivänvalolla. No, minkäs teet, kun on intoa enemmän kuin kellossa tunteja. Taskulamppu ja otsalamppu kyllä löytyivät omasta takaa, joten ei huolta. Komeampia kuvia vain olisi tullut päiväaikaan. On hieno kokemus käydä uimassa talvella Jäämeressä. Unta ei tarvinnut houkutella illalla pitkään.

Kuudes päivä: paluumatka alkaa

Pitääkö meidän tosiaan lähteä jo tänään paluumatkalle? Tämä ajatus oli varmaan mielessä meillä kaikilla kolmella, kun aloimme aamiaisen jälkeen vähitellen pakata tavaroitamme. Pieni kylä, suuri sydän. Eihän tätä haluaisi jättää heti taakseen.

Pykeijän asukkaat ovat hienoja ihmisiä. Suomen kielellä tulee oikein hyvin toimeen, ja vanhempi väki tuntuu olevan innoissaan, kun pääsee keskustelemaan suomalaisten kanssa. Kuinka suuri osuus oli sitten sillä, että olimme motoristeja? Vaikka mitäpä sillä on väliä.

Saimme nauttia hienosta säästä vierailumme aikana. Tuliaisiksi ostin kaksi kiloa kuningasrapua keitettynä ja pakastettuna. Kelpaa sitten tarjoilla kotona matkatarinoiden kaverina.

Kotimatka ja jälkimaku

Paluumatka etelään ei tarjonnut suurempia elämyksiä — paitsi tullissa, kun halusin varmistaa tuliaisteni laillisuuden. Kaikki meni hyvin, paitsi että saimme jäädä virkailijoiden ja Vegvesenin miesten uteliaisuuden vuoksi tulliin juttelemaan melko pitkäksi toviksi. Keskiviikon ohjelmassa oli ajo Sodankylään ja yöpyminen siellä. Torstaina matka jatkui Kuhmoon, jossa taas yövyimme. Perjantaina ajelimme kotiin.

Reissun saldo on varsin hyvä: kaikki tavoitteet täyttyivät eikä suurempia vahinkoja sattunut. Muutama läheltä piti -tilanne tosin oli. Hyvä mieli jäi pitkäksi ajaksi, oli kokemuksia ja erityislaatuisia kokemuksia. Suurin osa matkasta taittui valkoisia teitä pitkin. Vain kotimatkan viimeiset sata kilometriä jouduin ajamaan plus yhdessä asteessa mustalla, märällä pinnalla. Pakastetut ravut säilyivät oikein hyvin, kun sain ne pakastimeen jokaisessa yöpymispaikassa.

Matkapäiviä tuli yhteensä kahdeksan, koska vietimme ensimmäisen viikonlopun Kuhmossa. Matkaa taitoin yhteensä 3338 kilometriä. Ennätyksiä olivat pyörän käynnistäminen 32 asteen ja ajaminen 34 asteen pakkasessa, pohjoisin uimaretkeni ja pohjoisin ajoreissu tammikuussa.

Tämä matka taisi sytyttää sisälleni sellaisen palon, etten ole vastaavaa kokenut. Ensi talvena taas?

Lopuksi: tämä matka ei olisi onnistunut ilman siunausta. Rukous oli läsnä koko valmistelujen ajan, ja se tuntui vaikuttavan koko reissun ajan. Olen tehnyt ennenkin matkaa vaikeissa olosuhteissa, mutta nyt matkanteko oli merkittävän keveää. Jokainen ajettu kilometri meni kuin siivillä. Koskaan aiemmin en ole kokenut näin hyviä kilometrejä. Rukous kannattaa aina.

Tommi Lindström